Katselin koiranulkoiluttajia ollessani kävelylllä pojan kanssa. Voi kuinka koirat vaikuttavatkaan tyhmiltä kissoihin verrattuna, oikeastaan ei tyhmiltä sanana varsinaisessa merkityksessä, mutta niin erilaisilta kuin kissat. Mieheni on kummastellut kissainnostustani (hän haluaisi Crocsin eli gorgin): "Koirat ovat kumppaneita, niiden kanssa voi harrastaa, ne välittävät ihmisistä. Mitä ihmettä näet kissoissa?" Nimenomaan, en halua otusta joka läähättää vieressäni odottamassa milloin pääsisi ulos, syö vaikka pikkukiviä jos ne vain ovat ruokakupissa, tottelee jokaista sanaani ja sen elämän onnen täyttymys on saada vinkuva possulelu suuhunsa. Haluan sielunkumppanin itselleni ja minuahan on juuri kutsuttu kissamaiseksi. Lenkki sateessa on viimeinen asia jonka haluaisin kokea, en tyydy mihin tahansa ruokaan ja liikuntani on venyttelyä tai joogaa; kissamaista, eikö.
Miksi kissoissa se itsetunto, ylimielisyys, lämmönhakuisuus, diivamaisuus, itsenäisyys ja vaativuus on niin ihania piirteitä vaikka ihmisissä noita harvoin siedämme. Minulla se on varmaan samanlaisuuden löytämistä. Rakastan lämpöä ja vihaan juoksemista. Ehkä kissasta saisin kaverin sohvalle peittojen lämpöön, patterin viereen, tottakai. Jos kissa osaisi puhua se sanoisi aivan kuten minä kun ulko-ovi aukenee kylmään lumipyryyn ja on aika lähteä ulos: "Onko pakko? En mä." ja juoksisi takaisin lämpimään. Ruuan suhteen minulla on niin paljon rajoituksia että en enää koskaan halua selittää ruokavaliotani kenellekään. Olen siis Pesco-pollo-ovo-lactovegetaristi karppaaja. Todennäköisesti kissani taas allergisoituu kaikelle ruualle joka tulee pakkauksessa, jossa on kissan kuva (tarkoittaa että ruoka on tarkoitettu vain koirille) ja ateriat tullaan hakemaan lihatiskiltä. Minulla ei ole koskaan ollut hyvä itsetunto enkä ole pahemmin itsestäni välittänyt, mutta olen oppinut elämään itseni (ja esimerkiksi läskieni) kanssa, toisin kuin monet muut ihmiset. Huonolla itsetunnolla varustetut ihmiset varmaan siis näkevät minut diivamaisena ja ylimielisenä. Nähkööt, ehkä joskus jopa saan hyvän itsetunnon, ja se olisi minulle voitto, ei häpeä, niin kuin suomalaisessa kulttuurissa se nähdään.
Eräs ihminen on haukkunut minua narsistiksi, vaikka en todellakaan ajattele vain omaa etuani. Joskus otan toiset ihmiset liiankin hyvin omassa elämässäni huomioon niin että välillä havahdun: "Kenen elämää olenkaan oikein elämässä, omaani vai muiden?". Ehkä minusta päällepäin saa narsistisen kuvan juuri kissamaisuuteni takia, päällepäin kissatkin vaikuttavat monesti vain itseään ajattelevilta diivoilta, mutta toinen puoli tulee syvässä suhteessa esiin. Helmi oli esimerkiksi vaistonnut emäntänsä (omistaja on kyllä oikeastaan hänen miehensä) surun ja tullut lohduttamaan nuolemalla. Myös monissa kirjoissa kuvataan tätä kissojen herkkää vaistoa, jolla ne havaitsevat, ettei omistajalla ole kaikki hyvin ja tulevat lohduttamaan. Kissat osaavat myös yhtyä ihmisten iloon, mutta lohduttaminen on niiden vahvimpia puolia.
Joten ihminen joka väittää kissaansa narsistiksi, ei todennäköisesti ole sen omistaja tai sitten hän ei ole saanut muodostettua kissaansa suhdetta. Parhaimmillaan kissa pesee omistajaansa kuin emo pentujaan, opettaa ihmistä metsästämään hiiriä (tai ainakin yrittää), ruokkii häntä a'la carte annoksella myyrää, antaa hellyyttä olemalla sylissä tai puskemalla päätään jalkaa vasten ja mikä parasta, osaa lukea sinua ja tunteitasi kuudennella aistillaan. Tietenkin vain ladossa aikaansa viettävä kissa, jonka ainoa tehtävä on metsästää hiiriä ja joka saa siitä palkaksi vain annoksen ruokaa kerran päivässä vaikuttaa helposti narsistilta, koska kukaan ei tunne sitä, sille ei ole annettu mahdollisuutta tutustua kunnolla. Voihan kissa näinkin elää onnellisena, mutta turha tuomita ennen kuin tuntee.
Kuinka hellyyttävää saada muodostettua kissaan sellainen suhde, joka ei koskaan rakoile riitojen takia kuten ihmissuhteet, mutta jossa kumpikin haluaa osoittaa hellyyttä ja välittämistä. On olemassa joku joka ymmärtää sinua niin paljon alkeellisella, mutta kaikkein herkimmällä tasolla, lapsuuden tasolla, mutta juuri siksi ettei ymmärrä sinua korkeammalla tasolla. Tällaista suhdetta ei voi muodostaa ihmisen kanssa, aina jossain vaiheessa ihmissuhdesolmut tulevat tielle. Ihmisen ja kissan välinen suhde muistuttaa meitä suhteestamme äitiimme tai lapsiimme. Kissa on meille niin emo kuin vauvakin, ja juuri tälläistä täydellisesti syvintä sisintämme hoitavaa suhdetta olemme koko elämämme hakeneet ensin vanhemmistamme, sitten puolisosta ja lopulta lapsistamme, mutta pysyvää sellaista emme ole löytäneet. Äidistä meidän on luovuttava, samoin lapsistamme eikä puoliso voi tyydyttää halua hoivata ja tulla hoivatuksi, kyse on kahden aikuisen suhteesta, ei hoivasuhteesta.
Voidaksemme siis ymmärtää lemmikkiämme tai läheisiämme, meidän on annettava ystävällemme aikaa näyttää oikea luonteemme ja panostaa aikaamme jotta oppisimme enemmän. Jos lusikalla antaa niin on turhaa odottaa että saisi kauhalla. Vaikka aluksi kauhalla saisitkin, niin älä odota että saisit yhtä paljon jatkossakin jos et ole valmis itse tarvoamaan kuin lusikallisen. Jokaisen hyvän suhteen perustana on kuunteleminen (tai kissojen tapauksessa "kuunteleminen"), jutteleminen ja välittämisen osoittaminen aina kun siihen on mahdollisuus. Jos et välitä antaa silityksiä kissallesi kun se niitä kaipaa, tuskin kissasikaan piittaa siitä, miltä sinusta tuntuu.
Terveisin,
Miia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti