Kissan Salatut Elämät

Olen miettinyt tämän päivän aihetta kauan ja päätynyt siihen, että kirjoitan nyt jostain aivan muusta kuin kissoista, kissojen kannalta tosin. Kun tulee syksy, ihmiset käpertyvät peittojen alle sohvaan eivätkä halua tietää ulkona riehuvasta syysmyrskystä mitään muuta kuin sateen rauhoittavan, rummuttavan äänen. Rakastan sitä tunnetta kun ulkona on kylmä eikä minun tarvitse mennä ulos. Katselen ukkosta ja sadetta ikkunasta ehkä vähän ylimielisenä nähdessäni jonkun kävelevän ulkona viluissaan. Aivan kuin kissat. Ainoa ero on se, että kaipaan syliini pehmoista karvaturria kehräämään, kissa taas lämmintä ja huolehtivaa kättä silittämään.

Ja sitten tarvitaan enää kuppi teetä tai kahvia ja kirja... tai pikemminkin telkkari, koska nykyään ihmisille on suuri haaste jo lukea edes tv:n tekstityksiä, saatika kirjoja.

Olen odottanut syksyn uusia sarjoja varmaan jo heinäkuun alusta asti. Kun huomasin, ettei salkkarit alakaan samaan aikaan koulun kanssa, järkytyin. Ainahan niin on ollut, ne on tulleet aina jotenkin kuin lohdutuksena siitä että loma loppui. Entä missä on mun Elämä lapselle -konserttini? Pakotin mieheni ostamaan meille Big Brotherin 24/7 -kanavan, mun piti saada se jo raskausaikana, mutta parempi nyt kuin ei koskaan. Enää 5 päivää, olihan se jo aika nähdä kyseisestä sarjasta untakin. Muistan, että poika osasi salkkareiden tunnusmusiikin jo vatsassa ollessaan ja potki (tai pikemminkin hypähteli) sen tahdissa. Olen kuullut tästä monilta muiltakin äideiltä. Muunmuassa omalta äidiltäni sen, että minä heräsin vatsassa ollessani aina iltauutisten tunnusmusiikkiin ja möykkäsin sitten koko yön. En ole siis muuttunut ollenkaan. Eivätkö sitten kissanpennutkin voisi oppia jo vatsassa ollessaan tiettyjä sävelmiä, saatika aikuiset kissat. Ovathan kaupunkilaislinnutkin oppineet piipittämään nokialaisen tunarin tahtiin.

Äitini kysyi minulta kun olin soittamassa pianoa, mitä arvelisin kissojen pitävän soittamisestani, oppisivatko ne nauttimaan siitä kun soitan. Jäin miettimään asiaa. En pidä mahdottomana sitäkään, että kissa todella nauttisi musiikin kuuntelemisesta. Siitä taas olen varma, että kun kissan omistaja toimii tietyllä tavalla ja harrastaa samoja asioita kuin aina, kissa nauttii siitä turvallisuudentunteesta. "Kaikki on niin kuin aina, omistaja ei ole sairas, se on kotona ihan selvästi kun musiikkiakin kuuluu, ai tuohan on se tuttu kappale...". Kissoilla on erinomainen kuulo, paljon parempi kuin meillä (tosin jotkut valkoturkkiset ja lähes kaikki sinisilmäiset kissat ovat kuuroja). Miksi siis kissalle musiikki muka olisi vähempiarvoista kuin meille? Eikö se ole pikemminkin toisin päin? Voimme tietenkin vedota aina siihen että kissat ovat niin paljon tyhmempiä kuin me, etteivät osaa nauttia korkeakulttuurista, mutta tarvitaanko musiikista nauttimiseen älykkyyttä? En usko että poikani oli kovin älykäs vielä 20-viikkoisena sikiönä kun hän alkoi pyörähdellä musiikin tahtiin vatsassani kun soitin pianoa. Ei hän varmaankaan ollut sen viisaampi kuin kissakaan vielä silloin.

Eräässä kissakirjassa sanottiin, etteivät kissat tajua sitä, että tv:n kuva on kaksiulottainen pinta. Ne luulevat tv:ssä näkyvää lintua oikeaksi ja hyppäävät sen kimppuun vain törmätäkseen lasiin. Sama voi aluksi käydä ikkunalasinkin kanssa. Luuleeko kissa siis että tv on ikkuna? Voisiko se olla niin tyhmä? Osaako kissa yhdistää, että ikkunassa oleva maisema on se sama jossa hän hetken päästä vilistää? Luulisin että osaa ainakin sen perusteella, mitä olen kissoja seurannut. Eikö sitten ole epäloogista ettei kissa pääse koskaan tv-ikkunan taakse? Se saattaa kiertää tv:tä ja ihmetellä, millaiseen häkkiin se lintu on nyt laitettu. Tässäkään asiassa en usko helpoimpaan ratkaisuun "Kissa on niin tyhmä ettei se ajattele kuin syömistä ja lisääntymistä" jolla päästään miettimästä asiaa sen enempää. Niin kuin aiemmin sanoin, uskon että kissat oppivat tiettyjen sarjojen tunnusmusiikin ja huomaavat siitä: "Kaikki on kuten aina ennenkin. Ruoka tulee aina siihen aikaan ja vähän sen jälkeen omistaja istuu sohvalle. Silloin kun kuuluu tuo tietty musiikki, on hyvä aika mennä omistajan syliin sillä hänellä on aikaa silittää minua silloin.

Kissoilla on hyvä näkö, ne eivät huomaa yksityiskohtia eivätkä erota kaikkia värejä toisistaan, mutta liikkuvan esineen he näkevät terävänä siinä missä me näemme vain viiruja pallon lentäessä ohitsemme. Vaikka näkö on erilainen, kissa tunnistaa omistajansa myös näköaistin avulla, vaikka hajuaisti onkin sille tunnistamisessa tärkein. Tutkimusten mukaan ihminen erottaa parhaiten oman rotunsa edustajat. Evoluution kautta ne yksilöt, jotka ovat erottaneet vieraat ihmiset tutuista, ovat selvinneet. Opimme jo muutaman kuukauden ikäisinä erottamaan äitimme näön avulla, se on elinehto. Jos kaikki ihmiset ovat suhteellisen samannäköisiä, samaa rotua, tarvitsemme enemmän tarkkaavaisuutta ja keinoja erottaa ihmiset toisistaan. Aikuisena huomaamme, että kaikki kiinalaiset tai tummaihoiset näyttävät keskenään samanlaisilta ja ihmettelemme. Luultavasti kissatkin tunnistavat paremmin toisensa kuin ihmiset. Ihmiset he lajittelevat tuttuihin ihmisiin jotka ne tunnistavat myös näön perusteella ja vieraisiin, jotka taas ovat tunkeilijoita. Tv:n hahmot varmaan vaikuttavat vain sekavalta mössöltä kaikessa hajuttomuudessaan

Näillä perusteilla voin olettaa, että saippuasarjojen seuraaminen voi olla kissalle aika haastavaa, mutta silti nautinnollista ainakin sen tuoman turvallisuudentunteen takia. Aion ottaa kissani vielä peiton alle kun ensimmäinen syysmyrsky saapuu ja seurata, kuinka monta sinkkuelämää ne jaksavat viettää sylissäni. Tärkeintä on kuitenkin läheisyys, lämpö ja luottamus siihen että toinen pitää huolta.